Iranin vihreä liike odottaa ihmettä

Teksti: Joonas Laine
Kuva: Shreen Ayob: untitled (CC-lisenssi)

Image may be NSFW.
Clik here to view.

Iranin vihreän liikkeen protestit maan poliittista järjestelmää vastaan ovat viime kuukausina olleet syvenevissä vaikeuksissa. Viime helmikuussa valtaapitävät onnistuivat tukahduttamaan uudistusliikkeen mielenosoitukset, eikä presidentinvaalien vuosipäivästäkään kesäkuussa 2010 onnistuttu tekemään mahtavaa näyttöä liikkeen voimasta.

Helmikuusta lähtien enimmäkseen kaupunkien keskiluokasta koostuva liike on pannut enenevää toivoa työväen mukaantuloon, mutta tämä on kaikkea muuta kuin varmaa, kirjoittaa Amsterdamissa toimivan kansainvälisen sosiaalihistorian instituutin tutkija Mohammad Maljoo. Yhtenä syynä tähän ovat hänen mukaansa vihreän liikkeen johdon kannattama iranilainen versio “pöydältä putoavien murujen” teoriasta.

* * *

Iranin vihreä liike syntyi nykyisessä muodossaan kesäkuun 2009 presidentinvaalien aikaan, kun vastoin järjestelmän uudistamista vaativien odotuksia konservatiivinen presidentti Mahmud Ahmadinejad julistettiin vaalien voittajaksi uudistajien ehdokkaan, Mir-Hossein Musavin sijaan. Tämän seurauksena Musavin miljoonat kannattajat täyttivät kadut mielenosoituksillaan Teheranissa ja muissa suurissa kaupungeissa ja syyttivät valtaapitäviä vaalituloksen väärentämisestä.

Mielenosoituksia seurasi ankara tukahduttamisaalto, kun islamilaista vallankumousta puolustavat vallankumouskaartit ja basij-joukot (moraalipoliisi) hyökkäsivät mielenosoittajien kimppuun. Seurauksena useita henkilöitä kuoli ja satoja uudistajien kannattajia pidätettiin; liikkeen ylimpään johtoon ei uskallettu suoraan koskea, mutta sorto niitti satoaan heidän lähipiirissään. (Liimatainen 2010, s. 23.)

Useita kuukausia kestäneen taistelun kuluessa valtaapitävät onnistuivat tukahduttamaan mielenosoitukset, jotka eivät enää nousseet välittömästi vaalien jälkeen nähtyyn laajuuteen. Liike ei onnistunut muuttamaan helmikuun 11. päivänä juhlittua islamilaisen vallankumouksen voitonpäivää oman voimansa näytöksi (Maljoo 2010), ja liikkeen johto peruutti presidentinvaalin vuosipäivänkin mielenosoitukset pelätessään ankaria sortotoimia (LA Times 10.6.10.) Liikkeen johto on viimeiset puoli vuotta joutunut tutkiskelemaan tavoitteitaan ja miettimään etenemistapoja varsin vaikeissa olosuhteissa.

Vihreän liikkeen tausta

Iranin vihreä liike nykyisessä muodossaan koostuu yksinkertaistaen kahdesta osasta. Toinen osa, jota voi sanoa liikkeen eliitiksi, koostuu vuosina 1997-2005 presidenttinä olleen maltillisen Mohammad Khatamin kannattajista ja tukijoista; toisen osan muodostavat hänen presidenttikautensa vaatimattomiin tuloksiin pettyneet, kansalaisliikkeissä toimivat tahot. (Liimatainen 2010, s. 14, 69.)

Siinä missä Khatamin kaudella yritetyt uudistukset olivat olleet lähinnä politiikan ylätason hanke, tuli kesän 2009 presidentinvaalien jälkeen mukaan uusi tekijä, kansanliike; tämän johdosta myös liikkeen eliitin asema muuttui. Samalla kun eliitti pyrki hakemaan muutosta poliitikan rakenteisiin ylätasolla jonkinlaisen demokratiaa ja kansalaisvapauksia lisäävän kabinettisopimuksen keinoin, se nojautui kansanliikkeeseen, jonka vaatimukset menivät osittain pitemmälle kuin mihin johto oli valmis. Johdon oli (ja on) näin tasapainoteltava omien tavoitteidensa ja kansanliikkeen arvaamattomampien toimintamuotojen ja tavoitteiden kanssa. Samalla sen yhteys kansanliikkeeseen johti tiettyyn uskottavuuden ja aseman menetykseen Iranin valtaapitävien silmissä (Emt., s. 86.) “Järjestelmän sisältä tulevat uudistajat tietävät, että heillä ei ole paljon toivoa ilman suurta kansalaisliikettä.” (Emt., 15, 76.)

Eliitin sisäinen valtataistelu

Ylätasolla kyse on varsin selvästi porvarillisen eliitin sisäisestä valtataistelusta. Niin sanottua islamilaista vasemmistoa edustava Musavi oli Iranin pääministerinä vuosina 1981-1989 (samoihin aikoihin kuin maa kävi sotaa lännen rahoittamaa Irakia vastaan) ja otti näin osaa mm. Iranin vallankumoukseen osallistuneiden vasemmistovoimien tuhoamiseen (Liimatainen 2010, s. 94; DWR 14.2.10); BBC:n mukaan hänet muistetaan pääministerinä, jonka hallitus ei suvainnut toisinajattelua (BBC, 16.6.09).

Vuoteen 1983 mennessä viimeinenkin marxilainen järjestö oli kielletty (Behrooz 2000, s. 103), vaikka marxilaiset olivat islamistien ohella olleet yksi vallankumouksen päävoimista (Liimatainen 2009, s. 26, 90; ks. kuitenkin myös DWR 14.2.10); mm. suhteellisen maltillisen Tudeh-puolueen johto “marssitettiin yksi toisensa perään TV-kameroiden eteen tunnustamaan rikoksensa, joihin kuuluivat vakoilu Neuvostoliiton hyväksi ja islamilaisen tasavallan kumoamisen suunnittelu. Joissakin tapauksissa puolueen omat virkailijat toimivat syyttäjän ykköstodistajina, kehottaen puolueen haluttomia jäseniä tunnustamaan.” (Behrooz 2000, s. 129.)

Iranin valtaeliitti on ollut jakautunut liberaaleihin ja konservatiiveihin jo vallankumouksen alkuvuosista lähtien. Maziar Behroozin mukaan “liberaalit” kannattivat länteen suuntautuneempaa tulkintaa islamilaisesta valtiosta, jossa maata olisi johdettu “rajoitetun parlamentarismin avulla” ja jossa papeille ei olisi annettu kovin suurta sijaa. Talouselämässä he pyrkivät luovimaan idän ja lännen välissä, “kuitenkin jälkimmäistä suosien, hillitäkseen voimakkaan pohjoisen naapurinsa [Neuvostoliiton] pyrkimyksiä”. “Liberaaleja” vastassa oli jyrkempää islam-tulkintaa kannattavien ryhmä, joka vaati uskonoppineille hallitsevaa asemaa. (Emt., s. 101-102; Liimatainen 2010, s. 76, 77.)

Musavilla oli pääministerikautenaan vallankumouksen johtajan, Ruhollah Khomeinin tuki, mutta hän oli vastahangassa konservatiiveja edustavan silloisen presidentin ja nykyisen hengellisen johtajan, Ali Khamenein kanssa. Khomeinin kuoltua 1989 Musavin tuki hävisi, ja hän poistui politiikan näyttämöltä 20 vuodeksi. Tuona aikana hän toimi arkkitehtina ja opettajana.

Musavin lisäksi uudistajien näkyvimpiin hahmoihin kuuluu mm. presidenttiehdokas ja parlamentin entinen puhemies Mehdi Karrubi, joka Khomeinin aikana johti kahta Iranin varakkaimpiin ja tärkeimpiin kuuluvaa säätiötä, Imaami Khomeinin hätäapukomiteaa ja Marttyyrien säätiötä (NY Times, 22.9.09). Säätiöiden merkitys Iranissa on huomattavan suuri, sillä vallankumouksen jälkeen kansallistetut tuotantolaitokset, hotellit, pankit jne. annettiin erilaisten säätiöiden huostaan, joita papit hallitsevat. “Liikemiesten ja entisten säätiöjohtajien mukaan nämä hyväntekeväisyysjärjestöt toimivat nyt mullahien ja heidän kannattajiensa hämäräperäisinä rahastoina.” (Forbes, 21.7.03.)

Säätiöt ovat Iranissa toimivan valtiokapitalismin muoto, jonka papit muodostivat takavarikoituaan vallankumouksessa ulkomaisten kapitalistien omaisuuden. “Islamilainen tasavalta syntyi kansan vallankumouksesta, jonka se sittemmin tuhosi ja sujautti rajoittamattoman kasaamisen tuotot yksityisiin taskuihin ilmaan minkäänlaista katkosta.” (Malm & Esmailian 2007, s. 53.)

Uudistajien leirissä toimii nykyisin myös entinen (1989-1997) presidentti, Ali Akbar Hashemi Rafsanjani (Liimatainen 2010, s. 78), jota pidetään yleisesti Iranin rikkaimpana miehenä (Malm & Esmailian, s. 49). Presidenttikaudellaan Rafsanjani “nosti asialistalle yksityistämisen ja taloudellisen liberalisaation. Kansallistetut teollisuudenalat tulisi yksityistää, kaupan rajoituksia purkaa, valuutta devalvoida, Teheranin pörssi (joka oli ollut suljettuna vallankumouksesta lähtien) avata uudelleen, ja lisäksi olisi perustettava vapaakauppa-alueita, lainattava rahaa IMF:ltä ja – ennen kaikkea – ulkomaiset sijoittajat olisi kutsuttava takaisin”. (Malm & Esmailian 2007, s. 46.)

Musavin nostaminen presidenttiehdokkaaksi oli Rafsanjanin ajatus. (Liimatainen 2010, s. 80.)

Khatamin uudistukset ja työväenliike

Vaikka vuonna 1997 presidenttikautensa aloittaneen Khatamin uudistusohjelmaan kuului yleisen tason puhetta kansalaisyhteiskunnasta ja kansalaisten osallistumisesta, ei siihen sisältynyt esimerkiksi työväen järjestäytymisoikeuksia. Khatami “ei milloinkaan kyseenalaistanut edes työväenluokkaa valvovan vallankumouskaartin olemassaoloa”, kirjoittavat Andreas Malm ja Shora Esmailian. (Emt., 2007, s. 101.) Heidän mukaansa Khatamin heikkous olikin hänen taustassaan.

“Uudistusliike oli miljonäärimullahien yhteenliittymän osa. Heidän huolekseen Khatami antoi talouspolitiikan määrittämisen, mikä ei liiemmin kiinnostanut hänen vapaamielistä, ‘kaupunkien keskiluokasta’ koostuvaa poliittista tukijoukkoaan; heidän intohimonsa liittyivät vain intellektuaaliseen ja kulttuuriseen vapauteen. Sosiaalinen tai taloudellinen oikeudenmukaisuus ei kuulunut Khatamin ohjelmaan, ja juuri tämän vuoksi se epäonnistui jopa rajallisemmalla poliittis-kulttuurisella kentällä, sillä Iranin autoritäärinen järjestelmä perustuu tuotantosuhteille: toisinajattelijoiden teloituksista määräävät mullahit ovat niitä samoja miljonäärejä, jotka monopolisoivat öljytulot.” (Emt., 102.)

Deutsche Welle Radiolle antamassaan haastattelussa Amsterdamissa toimivan kansainvälisen sosiaalihistorian instituutin tutkija Mohammad Maljoo huomauttaa samaan tapaan Khatamin jatkaneen samanlaista talouspolitiikkaa kuin häntä edeltänyt miljonääripresidentti Rafsanjani.

“Herra Hashemi Rafsanjanin ja herra Khatamin yhteensä 16 vuotta kestäneen valtakauden hallitseva taloudellinen suuntaus pyrki nousuista ja laskuista huolimatta ajamaan 1980-luvulla muodostuneen uuden taloudellisen yläluokan etua. Suuntaus määräsi pelin säännöt siten, että uusi luokka saattoi alkaa pääoman kasaamisen.” (DWR 14.2.10)

Työväen mukaantulon vaikeudet

Iranissa ei ole varsinaista työväenliikettä siinä merkityksessä, että sen toiminta olisi vakiintunutta ja järjestelmällistä. Tämä johtuu siitä, että muu kuin virallinen ay-toiminta on maassa kiellettyä. Viime vuosina on nähty useita yrityksiä organisoida laittomia ammattiliittoja bussinkuljettajien ja sokerityöläisten keskuudessa, mutta toistaiseksi valtaapitävät ovat onnistuneet pitämään ne enemmän tai vähemmän kurissa. Työväen toiminta ei myöskään ole vielä levinnyt mainittavassa määrin maan tärkeimmille sektoreille, öljyteollisuuteen ja rahtiin. (Maljoo 2010; DWR 12.2.10.)

Maljoo pitää vihreän liikkeen johdon toiveita ja niiden perusteita työväen osallistumisesta liikkeeseen jossain määrin epärealistisina.

“Toive siitä, että työväenluokka pelastaa vihreät, tuntuu perustuvan julkilausumattomaan ‘näkymättömän käden’ periaatteeseen: ne, joilla ei ole taloudellista valtaa, liittyvät mukaan joukoittain jonkinlaisen spontaanin leimahduksen tavoin. Ahmadinejadin suunnitelmat pienentää perustarvikkeiden kuten polttoaineen, leivän, veden ja sähkön tukiaisia on antanut tälle tulkinnalle voimaa enemmän kuin mikään muu. Tukiaisuudistuksen odotetaan johtavan hyperinflaatioon, mikä yhdessä kansainvälisten talouspakotteiden kanssa kohdistuu erityisen raskaasti työväenluokkaan.” (Maljoo 2010.)

Maljoon mukaan varmaa ei ole se, että työväenluokka välttämättä haluaa liittyä liikkeeseen, jonka johto kannattaa iranilaista versiosta “pöydältä putoavien murusten” teoriasta.

“Vihreä liike on esitellyt kovin vähän minkäänlaisia uusjakosuunnitelmia, jotka voisivat motivoida työväenluokan näyttämään voimansa. Sen näkökulmasta nykyistä taistelua käydään kahden osapuolen välillä, joista toinen haluaa maan varallisuuden uusjakoa eliitin omissa piireissä, ja toinen haluaa pitää kaiken itsellään.” (Emt.)

Vihreän liikkeen johto ei ole poliittisessa menneisyydessään kunnostautunut työväen etujen kannattaja, eikä se ole niin tehnyt nykyisyydessäkään.

“Niin sanottu islamilainen vasemmisto koostuu joukosta pappeja, jotka käyttävät voimakasta kieltä puhuessaan yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja jotka ovat vaikuttaneet moniin nykyisiin uudistajiin. Islamilaisen vallankumouksen ensimmäisinä vuosina he hyökkäsivät maallisen vasemmiston itsenäisiä työväenneuvostoja vastaan, ja hyökkäysten kiihtyessä Iranin ja Irakin välisen sodan vuosina 1980-1988 Musavi oli pääministerinä (virka, joka hänen jälkeensä on lakkautettu). Presidentti Akbar Hashemi Rafsanjani kohotti tämän sortopolitiikan laiksi vuonna 1990, ja kyseisen lain 6. pykälä paalutti islamilaisten työneuvostojen vallan työpaikoille. Presidentti Mohammad Khatamin alaisuudessa toimivat uudistajat tunnettiin siitä, että he kyllä kannattivat suurempia henkilökohtaisia ja kansalaisoikeuksia, mutta eivät työväen kollektiivisten neuvotteluoikeuksien lisäämistä.” (Emt.)

Jouduttuaan taistelemaan itsenäisten järjestöjen aikaansaamiseksi shaahin alaisuudessa työläiset joutuivat huomaamaan, miten heidän rinnallaan vuoden 1979 vallankumouksessa mukana olleet tahot suuntautuivatkin murskaamaan heidän järjestönsä. “On ironista, että juuri näiden sortotoimenpiteiden vuoksi työväenluokka ei kykene näyttelemään sitä osaa, jonka vihreät ovat heille kirjoittaneet”, Maljoo sanoo. (Emt.)

Uudistajiin kuuluva imaami Khomeinin tyttärentyttärkin, Zahra Eshraghi, tunnusti Liisa Liimataiselle “uudistajien edustavan selvästi yläluokkaa” (Liimatainen 2009, s. 198.)

Työväenliike pelkkä liberaalien käyttövoima?

Liisa Liimataisen kaksi Iranista ja sen uudistusliikkeestä kirjoittamaa kirjaa (Liimatainen 2009, 2010) antavat hyvän kuvan siitä, miten Iranin uudistajat – ja heidän maailmankuvansa jakavat toimittajat – näkevät vihreän liikkeen ja sen suhteen työväenliikkeeseen: työväenliikettä tarvitaan liberaalin porvariston käyttövoimaksi ilman omia tavoitteita.

Liimataisen vuonna 2009 pari kuukautta ennen Iranin presidentinvaaleja julkaistu kirja Iran. Huntu ja haaste käsittelee Iranin yhteiskuntaa yleisellä tasolla, ja suuri osa kirjasta perustuu iranilaisten haastatteluille. On kuitenkin kuvaavaa, että noin 2/3 haastatelluista henkilöistä on lähinnä entisiä ja nykyisiä huippupoliitikkoja, toimittajia, akateemisesti koulutettuja, lakimiehiä jne. – yhteiskuntien kermakerrosta – ja näkökulma on pitkälti heidän näkökulmansa.

Liimataisen ensimmäisessä kirjassa työväenliikettä ei käsitellä lainkaan, ja hänen omista muutosnäköaloistaan kertonevat seuraavat kommentit:

“Lännessä politiikasta keskustellaan suoraan yhteiskunnan arkeen liittyvistä valinnoista, Iranissa se tuntuu olevan täysin vierasta. Muistutan kuitenkin [Khatamin entistä apulaissisäministeriä, Mustafa] Tajzadeh’tä siitä, että Kaakkois-Aasian tiikerimaiden taloudellinen kehitys alkoi hyvin epädemokraattiselta pohjalta, mutta myöhemmin opiskelijoiden ja työläisten demokratiavaatimukset kovenivat. Demokratia alkoi kehittyä, koska sillä oli taloudellinen pohja.” (Liimatainen 2009, s. 155.)

“Yksityistäminen on tärkeää, koska Iranin talous on pääosin julkista ja riippuvaista joko hallituksesta tai hengellisen johtajan valvonnassa olevista säätiöistä. […] Jos yksityistämisprosessi ei lähde käyntiin, Iranin talous riippuu tulevaisuudessakin öljytuloista, jotka ovat supistuneet öljyn hinnanlaskun myötä.” (Emt., s. 295.)

Onko tosiaan niin, että ainoa vaihtoehto miljonäärimullahien nomenklatura-mafialle on markkinakuri? Ehkä jotkut Iranissakin silti vielä muistavat vuoden 1979 työväenkomiteat, jotka Malmin ja Esmailianin mukaan “olivat laajin työväenkontrollikokeilu kolmannessa maailmassa tähän päivään saakka”. Suurimman osan vuotta 1979 komiteat pitivät maan talouden käynnissä. (Malm & Esmailian 2007, s. 13-14.)

Huhtikuussa 2010 julkaistussa e-pamfletissaan Liimatainen palaa Iranin presidentinvaaleista syntyneeseen vihreään liikkeeseen, ja tässä kirjassa työväenliikkeen mukaantulo on päässyt jo väliotsikon asteelle.

“Vaikka inflaatio on tehnyt heistä köyhiä, valtaosa palkkatyöntekijöistä ei osaa vielä liittää omia ongelmiaan Ahmadinejadin hallituksen talouspolitiikkaan. [Uudistajia edustava Habibollah] Peyman ehdottaa, että liikkeen on ryhdyttävä ajamaan erilaisia kampanjoita, joilla se ilmaisee tietävänsä miljoonien hiljaisten iranilaisten toimeentulovaikeuksista.” (Liimatainen 2010, s. 107.)

Mohammad Maljoon näkemyksen mukaan vihreän liikkeen johdon olisikin luovuttava uusliberaalista talousajattelusta ja alettava puhumaan suoraan työläisten eduista. Pelkkä puhe ja “huomioonottaminen” ei kuitenkaan vielä riitä, vaan lisäksi olisi ryhdyttävä käytännöllisiin toimiin työläisten itsenäisen järjestäytymisen tukemiseksi. (Maljoo 2010.)

Diktatuuria ja luokkaeroja vastaan

Arbetaren-lehden pääkirjoitustoimittaja Mattias Petterssonin mukaan vihreä liike ansaitsee kaikesta huolimatta kriittisen tuen, sillä siitä mahdollisesti seuraavien järjestäytymisvapauksien turvin työväenliike voi kasvattaa voimaansa nykyisestä. Ahmadinejadin ulkopoliittisen sanasodan sijaan “sotaa on käytävä diktatuuria ja luokkaeroja vastaan. Vihreä liike taistelee ensinmainittua vastaan ja voi raivata tietä liikkeelle, joka taistelee jälkimmäistä vastaan.” (Arbetaren, 17.2.10.)

Myös Revolutionary Fesenjan -blogin tuntemattomaksi jäänyt kirjoittaja arvostelee tahoja, jotka väheksyvät vihreää liikettä pelkkänä islamilaisen valtion uudistamishankkeena:

“Maltilliset vaatimukset voivat itse asiassa olla jo itsessään varsin vallankumouksellisia, kun ne osoittavat, että hyvin maltilliset perustason vaatimukset […] ihmisten oikeuksista kielletään. Ne voivat myös nostaa tietoisuutta vihreään liikkeeseen varauksellisesti suhtautuvien parissa siitä, että liike ei tavoittele Iraniin McDonald’seja, vaan perusihmisoikeuksia.” (Revolutionary Fesenjan, 23.6.10.)

Jää kuitenkin nähtäväksi, missä määrin vihreän liikkeen eliitti ryhtyy näihin toimiin omasta aloitteestaan ja missä määrin liikkeen on toiminnallaan pakotettava heidät siihen. Ja jos käy niin, kuten Maljoo (2010) joidenkin uudistajien toiveita kuvailee, että “työläiset eivät ainoastaan osallistu mielenosoituksiin vaan alkavat myös pysäyttää tehtaita ja öljykenttiä kieltäytymällä työnteosta”, voi miettiä, mitä syytä silloin enää on sopeutua vain eliitin puolitiehen jäävien vapaushankkeiden veturiksi.